Millä tavoin epävakaa mieli toimii? Mitä haasteita se aiheuttaa? Mitä sellaista on, mikä ei näy ulospäin?

Epävakaa mieli. Sanoina melkoinen mielikuvia synnyttävä ajatus. 

Epävakaa mieli ei tarkoita sitä, että olisi koko ajan epävakaa tai horjuva - tai muutenkaan häilyvä. Itseasiassa se on hyvin lähellä herkkyyttä, särkyvyyttä, haurautta, haavoittuvuutta. Epävakaa mieli on kuin ohut harso, jonka voi rikkoa ja repiä pirstaleiksi hetkessä. Epävakaus on herkkyyttä regointiin, herkkyyttä tunneärsykkeisiin, herkkyyttä omaksua asioita oman mielen mukaan, ei totuuden mukaan. 

Epävakaus säilöö sisällensä paljon haavoja ja rikkonaisuutta. Se pursuaa kokemuksia, joita yrittää pitää piilossa, näkymättömissä - epävakaus on kontrollointia olla normaali. Pyrkimistä kontrolloida tunteita, jotta sopii muottiin, yhteiskuntaan, ryhmään, kanssaihmisten keskuuteen. 

Epävakaus on pelkoa - voimakasta pelkoa hylätyksi tulemisesta. Itseasiassa epävakaa mieli syntyy voimakkaasta tunnehylkäämisestä ja epävakaa mieli muistaa tunnemuististaan ainoastaan sen kokemuksen mikä joskus on haavoittanut hyvin syvältä. Se nousee lähes jokaisessa ihmiskontakstissa, tilanteessa - jopa arkitilanteessa. 

Epävakaa mieli pyrkii peittämään häpeää, jonka ajattelee itsessä olevan - huonommuutta, jonka on luonut itselleen yhdeksi piirteeksi persoonaansa. Epävakaa mieli vertailee muihin - ja nostaa aina toisen yläpuolelle itseään. Epävakaa ei näe totuutta sellaisena kuin se on vaan peilaa itseään aina tunnekokemustensa pohjalta. 

Epävakaa pukee itselleen usein roolipuvun - se on usein suojakeino, millä sitten väsyttää itsensä kokonaan. Epävakaa ei päästä helposti lähelleen, jotta et näkisi kaikkea sitä häpeää ja haavoja, mitä tämä mieli kantaa persoonassaan. Epävakaa kontrolloi käytöstään ja suojaa itseään kaukaa - joskus jopa saa aikaan kylmän asetelman, ikäänkuin ei päästäisi koskettamaan itseään. Kuitenkin aina, omassa piilopaikassaan, usein yksin tai ehdottoman luotettavassa ihmissuhteessa, epävakaa voi paljastaa pelkojaan ja laskeutua siksi ihmiseksi joka oikeasti on. 

Epävakaa on hyvin herkkä - tilanteeseen tullessa, ihan arkitilanteessa, hän aistii muiden ihmisten mielialoja, tunteita, kaikki värit, kirkkauden, pimeyden ja muodot - jopa sen, mitä toisen ihmisen mielessä on vaikka sitä ei sanoisi ääneen. Epävakaa tulkitsee ilmeistä ja eleistä, huomaa asioita, joita ei ehkä ole tarkoitettu huomattavaksi. Kaiken tämän lisäksi tämä mieli imee tunteita itseensä - lähtee kannattelemaan muiden tunteita - sen vuoksi onkin tärkeää huomata kenen tunteita oikeastaan elää. Sotkeutuminen muiden tunteisiin saa usein elämään muiden elämää- ja monta kertaa jälkikäteen ihmettelee, kenen tunnetta oikein elää. Oma tunne on monesti ihan eri kuin se, mitä sillä hetkellä elää. Tämä johtuu siitä, että epävakaus on monesti syntynyt juurikin siitä hylkäämisestä tunnetasolla ja näin ollen epävakaa on kieltänyt oman tunteensa olemassaolon tai kokee sen mitättömämmäksi kuin jonkun toisen tunteen - epävakaa elää muiden kautta. 

Epävakaus ei ehkä näy ulospäin, mutta se tuntuu kehossa. Erilaiset fyysiset oirehdinnat - vatsanpoltot, kiputilat, tärinä ovat hyvinkin tuttuja tunteita. Ne on usein kontrolloitu hyvin piiloon -muut eivät näe teflonin alle. Kuitenkin yksin ollessa, tuo tefloni saa rikkoontua - usein silloin tulee itku, raivo, väsyminen. Kaikki murtuu niin totaalisesti, että sen kasaamiseen ei tahdo voimat riittää. Siihen menee tunteja, päiviä, jotta voimat elpyy.

Herkkyys kaikelle ulkopuoliselle saa vetäytymään - erakoitumaan välillä, jotta pystyy taas hengittämään. Ja on valmis uuteen kokemiseen ja tunne-elämiseen. 

 

 

Elämä on kyydissä oloa

Olin eilen aarrekartta- illassa ja siinä myöhemmin illalla mieleeni tupsahti ajatus, että elämähän on kuin kyydissä oloa - ei meillä oikeasti ole kiire minnekään eikä meidän pidä mitään määränpäätä tavoittaa vaan istumme elämän kyydissä. Ja katselemme muuttuvia maisemia. 

Ne muuttuvat maisemat muuttuu vanhasta uuteen ja nuoruudesta vanhuuteen. Ja juuri se tekee elämästä sen elämisen arvoisen. Me ei voida jäädä kyydistä ja pysähtyä ja jumittua minnekään, voimme käydä pysäkillä hengähtämässä ja nauttimassa, mutta kyytiin on taas noustava. 

Joskus se nakkaa meille sadetta niskaan ja palelemme siellä pysäkillä, joskus siellä paistaa aurinko ja meillä on lämmin. Mutta pysähtyä ei voi ikuisesti. 

Pysäkillä me myös hyvästelemme asioita ja ihmisiä - toiset jää kyydistä ja me jatkamme matkaa. ja sen kuuluukin mennä niin. Emme voi roikkua vaunussa kiinni, koska emme haluaisi luopua. Meidän on jossakin vaiheessa pakko. 

Pysäkiltä nousee myös uusia asioita ja uusia ihmisiä meille matkaan hetkeksi, jotka jollakin tavalla koskettavat meitä tai kasvattavat meitä uuteen - valmistavat kohtaamaan uusia asioita. Joskus ne istuu meillä mukana muutaman pysäkin verran, mutta aina meidän on luovuttava - tai joskus sitten aikanaan jäätävä itse lopullisesti kyydistä pois. 

Mukana olo ja matkan taittaminen tapahtuu kaikista mukavimmin niin, että hyväksyy kaiken mitä matkan aikana tapahtuu. Ymmärtää, että se kuuluu matkan taittamiseen. Joskus me katkomme nilkkojamme yrittäessämme hypätä liian nopeasti vaunuun ja joskus me haluaisimme jäädä vaunun lattialle itkien makaamaan emmekä haluaisi poistua vaunusta. Mutta meidän on pakko. Ei auta vaikka matkan aikana huutelisimme vaunun ikkunasta mitä mieltä olemme ja mikä olisi parasta ja miksi minuun sattuu - on vain hyväksyttävä se, että poistuttava on ja noustava on taas uudelleen. 

Elämän junamatka - sillä on alku ja sillä on loppu. Meidän tarvitsee vain istua kyydissä. Joskus vauhti on hurjaa ja joskus se tuksuttaa hitaasti - mutta se kulkee kuitenkin aina eteenpäin. Ei koskaan taaksepäin vaikka se tuntuisikin siltä. 

Jos miettii elämän matkaa - olisiko se parempaa jos istuisi koko ajan turvallisesti vaunussa hyppäämättä lainakaan ulos vai jos uskaltaisi käydä ainakin vaikka parilla pysäkillä katselemassa niitä maisemia - ja kokemassa uutta - olisiko se kuitenkin anstoisampaa? Me emme tiedä sataako vettä vaiko paistaako aurinko, mutta ainakin me uskalsimme. 

Sitähän se elämä on - epävarmaa - mutta kun hyväksymme sen, se luo kummasti meille turvaa. Jokatapauksessa päätepysäkki tulee jokaiselle kohdalle - istuimme siellä vaunussa tarrautuen penkin nojiin tai päästäen irti - emme luovuttaen mutta luopuen. 

Kummallako tavalla sinä haluaisit matkustaa? 

 

 

Tutustu omaan varjoosi

"Mistä syntyy halu tuomita toinen ihminen? Mistä tarve halveksua ja ylenkatsoa? Siihen on oikeastaan olemassa vain yksi motiivi. Kun sijoittaa toiseen ihmiseen oman heikkoutensa, sitä voi ikään kuin katsoa matkan päästä. Silloin tuo ominaisuus, jota toisessa halveksun, on tuossa toisessa, ei minussa. Ja jotta se pysyisi minusta loitolla, minun tulee sitä riittävästi halveksua, sillä silloin olen sen yläpuolella ja se kaukana minusta. Kyse on siis siitä, että kuvittelen tulevani pitemmäksi astumalla toisen päälle. Tosiasiassahan en tule pitemmäksi, paljastan sillä vain oman lyhyyteni. Ihminen, jolla on hauras omanarvontunto, turvautuu usein tähän. Yritämme luoda ihmisarvoa toisten kustannuksella. Koulukiusaaminen ja työpaikkakiusaaminen ovat juuri tätä." https://www.tommyhellsten.com/post/valo-etsii-murtumaa

Ensimmäisiä Tommyn kirjoja luin jotain parikymppisenä, Virtahepo Olohuoneessa oli ensimmäinen kirja, joka kosketti niin, että tein siitä koulussa esitelmän. Siitä lähtien olen enemmän ja vähemmän seurannut Tommyn kirjoituksia, ihanaa, että hän kirjoittaa blogia - joka viikko saan lukea uuden kirjoituksen, jolla on aina niin kovin syvä sanoma. 

Oman raadollisuuden kohtaaminen on hirvittävän vaikeaa. Että minussakin on niitä raadollisia puolia. En voi pukea itselleni enkelin kaapua ja olla aina kaikille hyvä ja mukava. Ja että minäkin loukkaan ja loukkaannun. Minuunkin sattuu vaikka en osaisi aina näyttää sitä. Se asia, joka sattuu voi olla tosi vähäpätöinen ja pieni asia toiselle, mutta minuun se voi sattua tosi lujaa - paiskata minut maahan pitkäksi aikaa. Tuo sattuminen voi olla juuri niin kipeää, että se saa käyttäytymään joskus hullunkurisesti. Saatamme ilkeillä ja pelatakin. 

Jos emme tiedosta omaa heikkouttamme ja raadollisuuttamme, emmekä hyväksy niitä itsessämme, ne jää varjoksi tuohon viereen. Sellaiseksi, että emme halua sitä paljastaa vaan se on varjo - paljastamme vain sen mitä meissä on hyvää ja kaunista, kirkasta ja puhdasta.

Ja jos näemme tuon varjomme toisessa- ja tunnistamme toisessa saman mitä meissä itsessämme on, meidän on tosiaan helpompi se nähdä toisessa - ja halveksua häntä. Heitämme oman  varjomme hänen päälleen ja kauhistelemme kaikkea sitä toisen ihmisen raadollisuutta.

Se mitä meidän tulisi tunnistaa ja hyväksyä , on juurikin tämä raadollisuus itsessämme - näin meidän ymmärrys kasvaa ja voimme itsemme kanssa käydä lävitse sitä, mikä sattui niin lujaa, miksi käyttäydyin näin, miksi halveksun, miksi siirrän varjoni toiseen. Varjon katseleminenhan on turvallista matkan päästä ja varsinkin kun sen heittää toisen niskaan. Juoksemme karkuun omaa varjoamme - kuitenkaan siitä koskaan pääsemättä irti. Ilman varjoa ei ole kokonaista ihmistä. 

Oma riittämättömyys saa ehkä ihmisen tekemään näin. Me ajattelemme, että kelpaamme silloin ulkospäin , kun olemme kauniita, pärjääviä, menestyviä...silloin kun meidät nähdään ns mahtavina ja hienoina ihmisinä. Ja kiillotamme kaikkea sitä, mitä ajattelemme, että millä tavalla kelpaisimme vielä paremmin. Saisimme huomiota ja rakkautta. Sen sijaan, että riisuisimme itsestämme sitä kultahippupukua, kaikkea loistokasta ja uskaltaisimme astua ihmisenä näyttämölle. Tavallisena ihmisenä, jossa ei olekaan mitään niin mahtavaa ja hienoa vaan ihan tavallista. Tavallista ihmistä ja tavallisuutta. Jopa heikkoutta. Raadollisuutta. Kipuja ja haavoja, jotka eivät ole parantuneet. 

Me saatamme monesti ihailla joitakin ihmisiä - asettaa heidät korokkeelle. Nostamme heidät ylös ja palvomme suorastaan. Usein se kuvio meneekin niin, että molemmissa ihmisissä on sama trauma - hylätyksi tuleminen ja pelko. Toinen elää toisen huomiosta ja toinen elää siitä, että saa antaa huomiota, hoitaa ja olla osana jotain, ettei tulisi hylätyksi. 

Omaa traumaa voi olla hyvin terapeuttista hoitaa. Koska kaikissa se meissä jonkinlaisena ja jonkinasteisena on - ei ole olemassa ihmistä, jolla ei olisi mitään traumaa. 

 

 

 

 

 

Voisiko irtipäästäminen jostakin olla tuskallisen tunteen sijasta hyvän asian luovuttamista?

Lueskelin tänään netistä erilaisia blogeja ja erityisesti minua alkoi kiinnostamaan erään intuitiivisen valokuvaajan blogi, jossa hän kertoo myöskin tunnepuolella oivalluttaneita asioita niin työnsä kuin elämänsä saralla. 

Minusta hän sanoitti ja oivallutti hienosti sen, mitä itsekin olen ajatellut - itse olen puhunut siitä, että suurinta rakkautta on päästää asioista irti - hän sanoitti sen ehkä vielä paremmin ja ymmärrettävämmin - luopumisen jostakin asiasta, tilanteesta, ihmissuhteesta, tavarasta ei tarvitse käydä kipeää vaan voi nähdä ne kauniit asiat, mukavat muistot, viisaudet ja opetukset, joita joku asia olipa se sitten tavara tai asia tai ihminen on antanut. Ja voi kaikella rakkaudella jonkin asian, joka on jo palvellut, päästää menemään ja kenties auttaa jotakin toista saamaan samanlaisen kokemuksen. 

Meille on jotenkin vaikeaa ppäästää irti monestakin asiasta - ja mielummin roikumme jossakin tutussa ja vanhassa kuin suostuisimme luopumaan. Mutta sen oivaltaminen, että mitään uutta ei pääse syntymään, jos roikkuu vanhassa, on aika vapauttava oivallus, joka tukee irtipäästämistä. Tämä kuvaaja vertasi sitä lempikenkiin, että jos sulla on lempikengät, joista tykkäät ihan hirmusesti eikä niistä tahtoisi luopua - jos niihin tulisi vaikka reikä, me mielummin lähdemme ehkä yrittää korjata ja fiksata jos ne todella olisi meille tosi tärkeät. Mutta me voisimme myös katsella niitä kenkiä rakkaudella, muistella niitä muistoja, joita ne kegät on antanut, kenen luo ne on kävellyt, mistä asti ne on taluttaneet meitä kotiin, missä tilanteissa ne on olleet jalassa...ehkä jännittävissä tilanteissa, joista olemme selvinneet. Ja antaa ne kengät pois. Rakkaudella luovuttaen, työnsä tehneenä. Me saamme kyllä uudet kengät jalkaamme, jotka kuljettavat sitten taas seuraaviin paikkoihin.  

Asioissa tai vaikkapa ihmissuhteissa me voimme suhtautua niin, että jokaisella ihmisellä, joka meidän elämäämme tulee - hänellä on aikansa ja paikkansa, hän tulee opettamaan tai ohjaamaan, tukemaan tai kantamaan meitä - tai auttamaan jostakin tilanteesta. Olipa se sitten ystävä tai puoliso tai kaveri tai naapuri. Ja kun me olemme oppiläksymme oppineet, tuo suhde ei välttämättä enää toimi - silloin pitäisi osata päästää irti sen sijaan, että me roikkuisimme ja takertuisimme - voimme kiittää häntä kaikesta ja kaikella suurimmalla rakkaudella päästää hänet menemään - voi olla, että hän vapautuu myös oppimaan ja me vapaudumme seuraavalle tasolle oppimaan. Sen ei tarvitse olla tuskallista vaan rakkaudellista luopumista. 

Molemmissa asioissa on kyse siitä, että emme jäisi paikoilleen ja kiertäisi kehää vaan oppiessamme oivaltaisimme oppineemme ja muuttuneemme ja - päästäisimme rakkaudella irti. Vapauttaisimme näin juuri sitä oikeanlaista energiaa, mitä positiiviseksi energiaksi sanotaan. 

Ihmissuhteissa tietysti oman haasteensa tuo luopumisen käsittely - sen ymmärtäminen, että sama suhde ei samanlaisena toimi. Suru pitää tuntea ja tuska myös siinä vaiheessa, kun sitä käsittelee, mutta luopumisessa ei tarvitse olla enää tuskaa. Järkihän meillä monesti ymmärtääkin aika nopeastikin asioita, mutta tunne tulee perässä. Järjellä tiedetään, että joku ei toimi, mutta tunnetasolla jumitamme ja yritämme uskoa hyvää, odottaa, toivoa, rukoilla...välttämättä mikään ja aika useinkaan mikään ei kuitenkaan muutu, jos asia on tarkoitettu menevän niin ja siihen sisältyy oma oppiläksymme. Toki ihmissuhteissa pystytään paljon korjaamaankin ja sen jälkeen ne voi toimia, mutta samanlaisina ne ei enää kuitenkaan toimi - jonkinlainen muutos siihen tarvitaan. Ja sekin on oma haasteensa ihmissuhteissa, oivaltaako molemmat sen, mitä se toimiakseen tarvitsee. Joskus ei ja siksi tapahtuu eroja. Mutta silloinkin voi päästää rakkaudella irti, ymmärtämällä, että ehkä sillä toisella ihmisellä on vielä jotain opittavaa, ehkä hän joskus ymmärtää mistä yritit puhua ja suhde voi taas sen jälkeen toimia. Ei samana mutta muuttuneena - koska molemmat ovat oppineet ja muuttuneet. 

Postitiivinen energia ei tarkoita sitä etteikö saisi käydä kipeää, positiivinen energia on oikeastaan asioiden hyväksymistä sellaisena kuin ne sillä hetkellä ilmenee. Mitään ei yritetä muuttaa, koska mitään ei tarvitse muuttaa, ei ole tarvetta muuttaa. Jos yrittäisimme, olisimme omavoimaisia ja egomme määräisi tahdin. Positiivinen energia hyväksyy ja ymmärtää - ja päästää irti. 

Niinhän se on murheidenkin kanssa, olipa ne mitä tahansa ne murheet - sairautta, rahahuolta, ihmissuhdevaikeuksia. Sen sijaan, että niitä yrittäisi väkisillä muuttaa, voisiko siitä päästää irti ja hyväksyä. Talousasioissa tietysti on tärkeä tehdäkin muutoksia, jos ne johtuu omista tavoista hallita ja käyttää rahaa, mutta silloin , kun ne on asioita, joille ei voi mitään. Voisiko positiiviseen energiaan laskeutua ja antaa itselle anteeksi ja lupa hyväksyä. Anteeksiantamiseen kannustan aina ihmisiä siksi, että se lupa on helpompi antaa itselle. "Olen yrittänyt, olen jaksanut, anteeksi - en enää jaksa, päästän kaiken irti. "

Irtipäästämisessä on hassua se, että silloin se oikeastaan kuullaan - ja asiat alkaa loksahdella kohdilleen. Luovutat sen tuskaisan ja vimmaisan energian pois, tilalle tulee silloin rakkaudellinen energia, joka antaa anteeksi. Ego poistuu. Jälkikäteen saatat huomata asioita joiden olikin tarkoitus tapahtua ja mennä niinkuin ne meni. Et enää yritä hallita vaan luovutat vallan pois - ja silloin sinusta aletaan huolehtia. 

Omalla kohdallasi kannatta miettiä, mikä sinua hallitsee. 

 

 

Omien rajojen tunnistaminen

Pienen tauon jälkeen on hyvä taas kirjoitella ja avata itselleenkin tuota tunnemylläkkää mitä sitä loppuvuodesta kävi lävitse. 

Loppuvuosi oli todella rankka - tein aika ison päätöksen asialle, jota olin kipuillut kauan. Liian kauan. Se asia sai minussa aikaan sen, että näin itseni riittämättömänä ja se aukaisi minun haavani todella riekaleiksi ja avoimiksi - ikäänkuin tulehdus haavassa, joka ei päässyt arpeutumaan ja paranemaan. Jokin siinä ihmissuhteessa piti sitä yllä. En tiedä pidinkö sitä yllä omilla kivuillani vaiko oliko toisella tahaton tai tahallinen halu repiä haavat auki. Oli niin tai näin, se ihmissuhde tuli päätökseen ja siitä lähtien minulla on ollut rauhallinen olla. Mikään ei herätä minussa enää sitä kipua ja olen voinut hengitellä rauhallisesti ja olla oma itseni - myös se haavoittuvainen ihminen, joka oikeasti olen! En ole nähnyt vikojani ja virheitäni puutteina enkä epäkohtina ( ne nousivat aina vertailuun muihin ihmisiin tuossa suhteessa) vaan olen nähnyt itseni sellaisena kuin olen. Ja olen vihdoin antanut itselleni luvan olla sellainen kuin olen. Ja opetellut pitämään itsestäni tällaisena epätäydellisenä ja raakana versiona ihmisestä. 

Siinä ihmissuhteen mukana meni muutama muukin suhde, joita olen pikkuhiljaa ehkä jo aiemminkin surrut , joten surutyön olen tehnyt nyt monista suhteista yhtäaikaa. Yhtä suremista se kyllä olikin koko loppuvuosi - mutta tiesin , että s eon ainoa keino siihen, että pystyn edes nousemaan jollain tapaa ylös kaiken häpeän, huonommuuden ja riittämättömyyden alta. Lopulta kuulin viimeisinä viesteinä tältä ihmissuhteelta, että olen vain kateellinen, kun toiset osaa ja on parempia...olen miettinyt sitä paljon ja uskallan väittää ettei se oikeasti ja vilpittömästi ole kateutta ( en toivo kenellekään mitään pahaa ja osaan olla iloinen muiden puolesta), mutta joka päivä ja joka hetki jos jostakin kanavasta sinua muistutetaan, että sä et riitä, et osaa ja muut nousee sun yli...se olotila on niinkuin hukkuisi ja yrittäisi pitää henkensä hädällä edes jostakin kiinni, että pysyisi pinnalla. Sä alat loppuviimein uskoa, ettei sulle ole tarkoituskaan olla tilaa täällä maailmassa ja alat uskoa, että niin on tarkoitettu , että AINA, AINA joku menee sun ohi ja vie sulta juuri sun unelmat ja juuri sun asiat, joista sä pidät. Oma traumahan siellä taustalla on, mutta joskus ne on ympäriltä pakko sulkea pois, jotta voit edes opetella palauttamaan sitä uskoa, että kelpaan ja riitän ja olen aivan hyvä ja samanarvoinen kuin kaikki muutkin ihmiset. Olemassaolon oikeutus - sitä se on, se on monesti vienyt niin äärilaitaan, että on mielikuvissa kokenut itsensä niin huonoksi ettei ole antanut edes lupaa itselleen elämään.

Joskus pitää tehdä rajoja vaikkei sitä moni muu ympärillä ymmärtäisikään - loppuviimein se antaa tilaa itselle se rajojen veto ja silloin voi opetella oikeasti pitämään itsestä ja nähdä itseä juuri sellaisena kuin on ja opetella hyväksymään ja rakastamaan itteä. Jos muut huutelevat koko ajan sun puutteita ympärillä, sä et kuule itteäs etkä voi nähdä mitä hyvää sussa on.

Kun sä suljet ne muut ulkopuolelle, sä voit alkaa opetella näkemään itseäsi just sellaisena kuin olet ja kokeilemaan missä mä oon oikeasti hyvä ja missä voin onnistua. Sillon se oma arvo perustuu vain siihen mitä itse itsestään ajattelee - ja se on se kaikista tärkein asia.

Yksin voi hengitellä ihan rauhassa ja elää sellaista pientä elämää ja maailmaa, jossa on turvallista olla.  

 

Hyväksyvän katseen alla voi oppia rakastamaan itseä

Jokaiselle ihmiselle soisi edes yhden ihmisen rinnalle, joka aidosti kaiken raakuuden ja virheellisyydenkin lävitse antaisi hyväksyvää katsetta toiselle ihmiselle- sillä vain silloin ihminen voi uskaltaa oppia katsomaan myös itseään, hyväksymään ja rakastamaan itseään. Jos en näe itsessäni kipua ja itsessäni niitä asioita, mitkä minussa voi olla riskejä, raakuuksia, virheitä...en voi nähdä niitä myöskään toisessa ihmisessä hyväksyen. Eikä tuo toinen ihminen pysty ikinä hyväksymään myöskään itseään, kun häntä ei aidosti ja rehellisesti nähdä muiden taholta. 

Kun emme näe omaa raadollisuuttamme, pelkojamme, traumaamme - emme näe niitä toisessa emmekä pysty ymmärtämään asioita niiden takana -emme seurauksia, jotka noista asioista voi johtua - ja me helposti silloin tuomitsemme.

Me nostamme itsemme toisten yläpuolelle kauhistelemaan, tuomitsemaan, neuvomaan ja hirvistelemään. Mutta kun kohtaan sen asian, että myös minä olen ihminen -minussa asuu nuo samat asiat pohjalla avoinna, mitkä tuossa toisessa ihmisessä ja myös minä kykenen silloin asioihin mihin joku muukin - jos tilanteet menee vaikka niin vaikeaksi, että jotain tilannetta on vaikea kestää.

Samalla tämä, että oivaltaa, että myös minussa on avoinna tuo haava, joka voi suistaa minut ihan samoihin asioihin kuin jonkin toisen ihmisen, suojaa minua. Ymmärrän silloin hakea apua, puhua mielen päällä olevista asioista jollekulle- silloin tarvisin juurikin sitä ihmistä, joka ymmärtäisi ja hyväksyisi minun tunteeni ja ajatukseni. Koska vain sillä saan ne ulos ilman häpeää, hyväksyvän katseen alle, että minulla on tällaisiakin - ne eivät ole vääriä , kauheita tai hirveitä asioita vaan ne kuuluvat minun inhimillisyyteeni. Kaikkien inhimillisyyteen. Silloin voi hyväksyä sen raakileisuuden itsessään ja oppia rakastamaan itseään ehdoitta. 

Olen miettinyt sitä asiaa, mistä tulee se ajatus, että ihminen on onnellinen vasta silloin, kun hän on ns täydellinen - hänellä on ehkä paljon omaisuutta, parisuhde, lapsia, kissoja ja koiria, hyvä työ ja ammatti...Onko se sitä, että ajatellaan, että rikkonaisena ei voi olla onnellinen - jos on köyhä, ei omista tavaroita, on työtön, ei ole lapsia, eikä sitä puolisoa...Onnellisuuteen ei minun mielestäni vaadita oikeastaan mitään muuta kuin itsensä hyväksymisen, oman elämän hyväksymisen - juuri nyt, juuri tälläisena ja juuri tällä tavalla. Omien kipujen ja raakileisuudenkin hyväksymisen - hyvä ja onnellinen elämä ei oikeastaan tarvitse paljoa mitään.

Ihminen ei oikeasti tarvitse paljoa mitään ollakseen onnellinen - ainoastaan sen rauhan sisälleen, että olen hyväksytty tällaisena kuin juuri tällä hetkellä olen. Minä riitän. Ja kun riitän itselleni, riitän muille. 

 

 

 

 

Olen riisunut itseni

Olen onnellinen rauhallisista aamuista, jolloin herätessäni voin kuulla omia ajatuksiani ja tunteitani mitä koen. Minulla ei ole kiire mihinkään. Olen väsynyt ryntäilemään. Olen väsynyt olemaan kiireisissä ympäristöissä, joissa kuhisee ja hälisee.

Rakastan rauhaa ja sitä, että asioille annetaan aikaa. Annan itsekin aikaa asioille enkä enää vaadi itseltäni suorituksia enkä asioita, jotka aiheuttavat minulle painetta. Keskityn asioissani vain siihen, mikä tuo hyvää oloa ja mieltä. Olen karsinut menojani, yhteyksiäni, somea. Minun ei tarvitse olla jokapaikassa matkassa.

Olen karsinut tavaroita kodistani. Olen karsinut vaatteitani. Olen vähentänyt myös suhteita, joissa koen, että ne kuluttaa minua. Olen antanut itselleni luvan olla olemassa vaikken olisi näkyvä missään. En tee pakosta enää mitään vaan kuuntelen itseäni - menen siihen suuntaan, jossa minun vaistoni sanoo, että minun on hyvä olla. Ympäröin itseäni niillä ihmisillä, joiden koen voimaannuttavan minua.

Olen oppinut olemaan yksin. Yksin, mutta itseni kanssa. En hätäile, jos minulla ei ole tekemistä koko ajan tai jos minulla ei ole vierellä joku koko ajan. Silloin se on hetki, jolloin olen itseni kanssa ja tutustun itseeni. Siihen ihmiseen, jonka kanssa matkaan tämän koko elämäni lävitse ja jonka kanssa minun tulee tulla toimeen.

Olen oppinut hyväksymään asioita. Niitäkin, jotka olisi mahdollisia asioita pyöräyttää elämäni ja mieleni sekaisin, olen oppinut suhtautumaan. Asiat ja elämä on nyt näin, piste. En anna hullunmyllylle valtaa. Olen oppinut hyväksymään itseäni - omia virheitäni, menneitä asioita, olen syyllisyyden tuntemisen kautta vapauttanut itseni elämään. Antanut anteeksi itselleni - ja oppinut rakastamaan itseäni enemmän. Ja kun rakastan itseäni ja annan anteeksi itselleni, minun on helppo hengittää. Kaikki riittää.

Ironista, mutta olen onnellisempi paljon vähemmästä kuin enemmästä. Minun elämäni on kasvanut pienemmäksi, minä olen kasvanut pienemmäksi.

Rauhallinen olo sisälläni

Minusta tuntuu tällä hetkellä, että minusta luodaan jotain uutta. Kivun ja kärsimyksen kautta minusta saa tulla esille kaikki se, mitä olen estellyt ja peittänyt. 

Olen elämässäni miellyttänyt niin paljon, että en enää jaksa. Olen ollut sivussa ja väistynyt niin monta kertaa etten enää jaksa. Enkä tarkoita, että minun pitäisi olla kenenkään muun edessä. Riittää, että minut huomataan. 

Olen kipuillut siinä, että olen hakenut hyväksyntää ja ymmärrystä ulkoapäin. Enkä ole sitä saanut aina. En ole ymmärtänyt etten ole itse ymmärtänyt antaa itselleni armoa viallisuudelleni ja herkkyydelleni, sille mitä todella syvällä sisimmässäni olen. Olen aina ollut jollain tapaa yksinäinen sielu, ymmärtänyt hiljaisuudessa asioita ja saanut luvan hengittää. En ole koskaan ollut ns laumasielu. 

Olen kokenut elämässäni niin monta kertaa olevani vääränlainen - kohdannut elämässäni sitä , että minussa on aina joku vika. En ole riittävän tehokas, riittävän sosiaalinen, riittävän hyvä, riittävän sitä ja tätä. AINA joku muu riittävän hyvä kaikessa on mennyt ohitseni. AINA joku riittävän hyvä on ottanut paikkani - olipa kyse sitten parisuhteista tai ystävyyssuhteista ( olen tullut petetyksi suhteissani, minut on vaihdettu toiseen ) tai työelämässä - joku toinen on saanut huomion kaikesta siitä mihin itse olisin halunnut pystyä ja jonka eteen olen ollut valmis satsaamaan, mutta kykyni eivät ole riittäneet. 

Olen aina hävinnyt jollekin - ollut aina se kakkonen ja kakkosvaihtoehto. Aina on löytynyt se, joka menee ohitseni. Siksi minun on ollut vaikea luottaa ylipäänsä yhtään mihinkään. Edes elämään - vaan olen aina pelännyt pahinta mahdollista asiaa mitä minulle voisi tapahtua. 

Mutta kun tulee tarpeeksi hylätyksi, kasvattaa se myös sietoa sille hylätyksi tulemiselle ja pettymyksiin ei enää reagoi niin voimakkaasti. 

Joku voisi ajatella, että haen sääliä tai jotain uhriutumislinjaa tällä kirjoituksella - ensimmäistä kertaa ajattelen, että sitten joku tekee niin. En voi hallita kenenkään ajatuksia tai mitenkään saada väännettyä asiaa niin, että jos joku haluaa ajatella jostain asiasta jotenkin niin, niin suon sen vapauden hänelle. 

Olen aina selitellyt olemassaoloani - yrittänyt selittää virheitäni ja erheitäni, mutta enää en jaksa. En voi väkisillä ketään pakottaa ajattelemaan minusta kaunista ja hyvää, jos hän ei ajattele niin. Mutta voin valita suhtautumisen. Ja voin valita muutakin ja muitakin asioita elämääni, jotka kasvattavat minulle hyvää sen sijaan, että ne kasvattaisivat huonommuuttani. 

Olen surrut yhtä asiaa aika paljon muutaman kuukauden ajan. Nyt vihdoin tuntuu, että olen valmis päästämään surustani irti ja jatkamaan matkaani. 

<>

 

 

 

Saanko lupaa olla olemassa

Minulla on ollu elämässäni monta kivuliasta hetkeä, jolloin olen ajatellut, että olen olemassa olevaksi täysin vääränlainen ihminen - poikkean jotenkin valtavirrasta ja olen viallinen. Olen sulkenut herkkyyttäni sisälleni, herkkyyttä nähdä ja tuntea asioita voimakkaasti. 

Olen kasvattanut kuorta ympärilleni, koska en ole kokenut lupaa saada olla juuri sellainen kuin olen. Olen elänyt välillä rooleissa ja aika useasti yksinollessa nämä roolit on murtuneet ja olen saanut tilaa hengittää ja ottaa happea. 

En ole aina päästänyt ihmisiä lähelleni. Olen suojellut itseäni siltä, että tulisin tuomituksi ja nähdyksi väärin. En ole koskaan osannut ajatella asioita pinnallisesti vaan minulle asiat ovat aina syviä vesiä, joissa puhutaan vahvaa tunteen kieltä. 

Minulta on vaadittu olla jotain muuta kuin olen, on sanottu, että älä reagoi liian herkästi tai miksi olen tällainen, ylitunteellinen asioiden jauhaja. Ennen syyllistyin tuosta todella paljon ja häpeä iski kasvoilleni, mutta pikkuhiljaa olen antanut itselleni luvan olla juuri se mikä ja kuka olen. 

Olen todella herkkä. Herkkyyteni nähdään usein taakkana ja kuormana. Mietin todella paljon elämässä olevia asioita ja tapahtumia ja tilanteita - niiden opetuksia ja seurauksia. Saatan uppoutua asioihin todella kauaksikin aikaa. Kuuntelen ympäristöäni herkällä korvalla. Aistin asioita ympärilläni - mielialoja, tunteita. Imen itseeni monesti myös muiden tunteita erottamatta onko ne omiani vaiko jonkun toisen tunteita. 

Näen asioiden lävitse, näen milloin, joku ihminen ajattelee jotain asiaa ja saatan vastata jo valmiiksi ennenkuin kysymystä on esitetty. Näen myös valehtelun herkästi ja ristiriidat. Näen , milloin joku on aito ja milloin roolissa. Eikä tässä ole mitään mystistä. 

Olen ollut se, jota viedään. Omassa epävarmuudessani en ole antanut oman persoonani näkyä vaan olen ollut miellyttäjä, joka haluaa hyväksyntää vaikka oman itsensä kustannuksella. Antaa muiden määritellä kuka minä olen. Ottanut vastaan tai ilkeitäkin lauseita ja määritelmiä itsestäni. 

Olen vihannut tosi paljon, olen ollut täynnä vihaa erilaisia tilanteita ja ihmisiä kohtaan. Enää en jaksa. 

 

 

Huonommuuden tunne

Mä oon aina ajatellut olevani jotenkin huonompi kuin muut - rumempi, osaamattomampi, tyhmempi. Oon hirveästi käsitellyt asiaa, mistä se voisi johtua - ja toki olen siihen syitäkin löytänyt , mutta varsinaisesti olen miettinyt myös tilanteita, missä ne herää. Eikä ne helpota ne tilanteet, joissa tulee verratuksi johonkin toiseen ihmiseen. 

Oon huomannu se, että kun se huonommuuden tunne on jossain syvällä iskostettuna omaan minäkuvaan, sitä on aika vaikea pelkällä järjellä koittaa saada muuttumaan.

On ollut satoja ellei tuhansia tilanteita, kun ne huonommuuden tunteet on heränny ja jopa häpeä siitä, millanen mä persoonana olen - ihan niitä hyviä puolia ajatellen. Saatikka sitten ne omat vaillinaisuudet ja peikot, mitä sitä kantaa sisällään. Niitähän sitä on koittanut kaikella voimalla puskea sisäänpäin ettei ne pääsisi päivänvaloon. Ettei se hirveä häpeä heräisi. On halunnu antaa itsestään jotenkin silotellun kuvan ympärille, jotta ei se epämukavuus ja häpeä siellä ala kupruilemaan. 

Se on jännä tunne sekin, että kun onnistuu jossain ja joku vaikka kehuu sua, sekin vie maton alta. Ikäänkuin ei olisi oikeutta kokea sitä onnistumisen tunnetta ja iloa. Sen suo kaikille muille muttei itselleen. Siitäkin nousee häpeä. Ilosta ja onnistumisesta. 

Eilen juuri juteltiin ystävän kanssa, kun oivalsin, että jopa se sanominen toiselle osapuolelle, että " pidän sinusta" on saanut esille häpeää, koska ajattelee, että minun tunne ei ole niin hyvää sille toiselle kuin jonkun muun tunne - että jos minä rakastan jotakin ja välitän, herää se häpeä siitä, että hän ikäänkuin ansaitsee parempaa kuin minun rakkauteni. Että jonkun muun rakkaus on paljon antoisampaa ja rakastavampaa kuin mitättömän minun. Siksipä sitä onkin kai aikoinaan aika epäsuorilla tavoilla yrittänyt saada tietää ja kertoa omista tunnetiloistaan toiselle. Muistan aikoinaan, että ajattelin jopa niin, että jos saan toisen mustasukkaiseksi, on se viesti minulle, että hän pitää minusta. Kierolla tavalla yritti onkia mitä se toinen tuntee minua kohtaan. Ja tunteeko mitään. Oma tunteiden ilmaisu hävetti ja pelotti, koska koki sen oman rakkauden antamisenkin huonommaksi kuin jonkun toisen. 

Jep. Tällaista tänään. Pitkästä aikaa. Toivottavasti tuosta joku edes pääsi kärryille mitä tarkoitin. =) 

 

 

Kipukohtia

Minun elämässä on sattunut minulle monia kipukohtia - joita olen joutunut työstämään enemmän tai vähemmän. Paljon on vielä työstämättäkin. Kerron teille tai oikeammin kirjoitan omasta minäkuvastani, joka minulle on rakentunut sekä toisesta elämäni ehkä suurimmasta kipukohdasta, jonka elämä minun kohdalle nakkasi.

OMA MINÄKUVA

Jos hyppään lapsuuden yli nuoruuteen ( tämän kipukohdan uusi työstäminen on minulle nyt ajankohtainen tyttäreni ollessa nyt samanikäinen kuin minä tuolloin) - kipukohtia ilmeni teini-ikäisenä, silloin kun kaiken pitäisi olla ihanaa ja uutta - aikuisen kynnyksellä olemista. Minulle puhkesi tuolloin aika vaikeahoitoinen akne, joka musersi oman itsetuntoni.

Kasvoni olivat täynnä näppylöitä ja vaikka miten putsasin, ei ne hävinneet mihinkään. Ne olivat todella kipukohta sille, että tunsin itseni rumaksi ( kuulin siitä päivittäin muilta), peiliin katsoessani itkin vain sitä päivää, jolloin se kaikki olisi ohitse. Pojat kiinnostuivat vain kavereistani.

Olin aina se ulkopuolinen tyttö - se ihan kiva kaveri, mutta en koskaan muuta. Jos ilmaisin pitämistäni jollekin, en ikinä saanut vastakaikua siksi, että kasvoni olivat täynnä kipeitä, punaisia märkiviä näppyjä. Minun itsetuntoni musertui ja aloin kantamaan tätä rumuutta harteillani. Aikuisuuden kynnyksellä sain ongelmaani kaksi Roacuttan -kuuria. Söin yhteensä puoli vuotta antibioottia ihotulehdukseen. Se toi apua ulkonäköön, mutta haavat sisälläni olivat ehtineet jo syntyä.

En vielä aikuisenakaan osaa katsoa itseäni peilistä ja todeta olevani edes nätti. Tai edes ihmisen näköinen. Näen itsessäni yhä sen nuoren tytön kasvot. Uskokaa tai älkää, en ole vieläkään sinut oman ulkonäköni kanssa. Vaikka se teistä jostakin tuntuisi hassulta, minä en vieläkään 44-vuotiaana ole sinut oman ulkonäköni kanssa. Siksi myöskään erityisesti miesten kanssa toimiessani en koskaan osaa olla rento. Jäykistyn ja minulle iskee lukko. En osaa puhua, katse harhailee, saatan hymyillä, mutta en osaa nakella nasevasti huumoria niinkuin muut ikäiseni naiset.

Toki silloin, kun opin tuntemaan ( esimerkiksi puolisona), mutta normaalissa kanssakäymisessä olen aina jollakin tapaa jännittynyt -ja jäänkin tarkoituksella sivummalle enkä ota paikkaani miesten kanssa. Annan mieluusti silloin tilan muille. Usein tämä tulee esille tilanteissa ja tapahtumissa, joissa en saa suutani auki. Näin olen oppinut olemaankin sivummalla.

LAPSETTOMUUS

Olen aina halunnut lapsia ja pitänyt lapsista. Minusta lapsissa on jotain aitoa, mitä elämä ei vielä ole huitaissut pois niinkuin meistä aikuisista, joille jo jonkinlaiset rajoitukset ja jarrut ovat syntyneet. Jostain syystä lapset tykkäävät minusta, olen huomannut sen.

Kaikista kauhein asia elämässäni minulle tapahtui silloin, kun sain tietää, että minä en koskaan tulisi saamaan lapsia. Minun toinen munasarjani oli täysin toimimaton. Olin täysin musertunut - eritoten silloin, kun ystäväpiirissä alkoi lasten odotus ja perheen perustaminen. En koskaan uskaltanut sanoa enkä kertoa omaa kipuani.

Toin sen oman kipuni ehkä jyrkkyytenä ja mielipiteinä, minähän osasin ja tiesin miten kasvattaa lapsia vaikka minulle ei ollut omaani. Se sattui niin kovasti nähdä muiden onni vaikka ymmärränkin järjellä, että muiden onni ei ole minulta pois -tunteen tasolla se satutti niin kovasti, että kävin melkoisen taistelun itseni kanssa, että pystyin asian kanssa elämään. Kuten monet teistä tietää - kuin ihmeen kautta minulle on siunaantunut yksi tyttölapsi, nyt jo teini-ikäinen. Hänenkään kohdalla lapsettomuushoidot ei olisi pitänyt tehota, mutta niin vain kävi, että yhdestä munasolusta kypsyi sitten alku, josta lopulta syntyi ihana tyttö maailmaan.

Minä en olut valmis enää luopumaan ajatuksesta, että minun sisälläni kasvava alku ei olisi totta. Tiedättekö sen tunteen, kun olet valmis vaikka kuolemaan jonkun asian puolesta? Minä tiedän. Tiedän oikeasti mitä on sitkeys ja mitä on taistelu - makasin yli puoli vuotta raskaana vuoteessa - vain vessa- / suihkuluvalla, syödä sain istualleen, mutta sängyssä. Joka ikinen verivuoto säikäytti, että raskaus on keskeytynyt ja lapsi on kuollut kohtuun. Minulle puhkesi diabetes ja oma pää testattiin aika hyvin, kun ainoa missä olin puoli vuotta, oli oma sänky. Mutta olin päättänyt sen.

Mikäli se minusta on kiinni, tämä lapsi syntyy tähän maailmaan. Sekin päivä koitti myös. Olen niin kiitollinen lääkärille, joka ymmärsi minua, miten tärkeä tämä lapsi minulle on ja oli silloin - hän jäikin minulle ainokaiseksi.